Olen alun perin eteläkarjalainen, sittemmin pirkanmaalaistunut kahden lyhytkarvaisen collien emäntä, jonka "koirallinen elämä" on kestänyt nyt 18 vuotta. Ammatiltani olen äidinkielenopettaja ja sanataideohjaaja, tällä hetkellä työskentelen pääasiassa verkkopedagogiikan ja sen kehittämisen parissa. Kirjallisuus, elokuvat ja musiikki ovat minulle liki elintärkeitä asioita, ja esimerkiksi lukemiselle pyrin löytämään aina aikaa.

Vaikka Allegory-sivut on tehty kennelsivujen muotoon, en pidä itseäni ensisijaisesti kasvattajana vaan koiraharrastajana, jolle kasvattaminen on vain yksi sektori tämän harrastuksen ja elämäntavan laajasta kentästä.

Harrastamisesta

Eläinharrastukseni alkoi lemmikkijyrsijöillä ja ratsastustunneilla: Omaa koiraa minulla ei ollut ennen vuotta 1992. Ulkoilutin toki kaikkien koirista pitävien pikkutyttöjen tapaan naapuruston koiria ja myöhemmin hankin koirien hoitoon myös kirjallisen pätevyyden suorittamalla paikallisen 4H-yhdistyksen dogsitter-kurssit, jotka toivat minulle lisää hoitotöitä ja sitä kautta myös paljon kokemusta eri-ikäisistä, erirotuisista ja eriluonteisista koirista. Vuonna 1993 innostuin myös junior handler -kilpailuista, joissa kilpailin aluksi oman koirani kanssa. Suhteellisen pian siirryin kuitenkin lainakoiriin ja esitin koiria myös rotukehissä. Nykyään kiinnostukseni näyttelytoimintaan on vähentynyt ja koirien kouluttamiseen lisääntynyt, mutta olen edelleen kiitollinen niille ystävällisille ihmisille, jotka aikoinaan lainasivat minulle junnukoiria ja kyyditsivät näyttelyihin, sillä vieraiden koirien käsittely on opettanut minulle lähes yhtä paljon kuin omien koirieni kanssa eläminen.

Minun ja siskoni ensimmäinen oma koira oli pitkäkarvainen collieuros Markhill’s Blueberry Boy, kutsumanimeltään Migo. Se osoittautui erittäin oppivaiseksi, ja koska se oli nuorena luonteeltaan varsin toimelias, ajauduimme niin tottelevaisuuskursseille kuin agilityn alkeiskurssillekin. Virallisiin kilpailuihin saakka emme koskaan edenneet silloisesta puutteellisesta lihashuollosta aiheutuneiden hyppyongelmien vuoksi, mutta möllikisauramme oli mielenkiintoinen ja opetti minulle, että agility todellakin on yleisölaji. Kivesvian takia tehty kastraatio muutti reippaan Migon luonteen turhankin rauhalliseksi, mutta toisaalta koirasta tuli arjessa kuin ihmisen mieli. Menetimme ystävämme aivan liian aikaisin ja yllättäen vasta seitsemän ja puolen vuoden iässä ärhäkkään, nopeasti levinneeseen syöpään. Suuret kiitokset Hilkalle tästä rakkaasta ystävästä ja siitä, että alun perin sysäsit minut myös harrastusten pariin.

Ensimmäinen lyhytkarvaiseni, nyt jo edesmennyt ja suuresti kaivattu Timonan Joyboy Josh eli Vallu tuli taloon vuonna 1999. Vallun kanssa oli tarkoitus harrastaa enemmänkin ja ehdottomasti tavoitteellisesti, mutta pitkittynyt mörköikä työnsi kapuloita rattaisiin. Lopulta totesin, että vaikka koira oli kotona mukava kumppani ja koulutuskentällä yhteistyöhaluinen harrastuskoira, kisatilanteita sen kanssa ei voinut ajatellakaan. Vallu sai luvan jäädä aktiiviseksi kotikoiraksi ja vuonna 2001 meille muutti pikapäätöksellä reipas nahkatyttö Reetta, nykyisen tittelirivinsä kanssa FI MVA BH TK1 Timonan Limonero Lizzie.

Minä ja ensimmäinen lyhytkarvainen collieni Vallu joulukuussa 2008.

Sen lisäksi, että avoimesta ja kiltistä Reetasta tuli Vallulle maailman paras elämisen malli ja sosiaalisuuden perikuva, siitä tuli myös reilu harrastuskaveri, jonka kanssa kilpaileminenkin jo onnistui. Reetta on myös tottistellut ja ajanut jälkeä, mutta päälajina sillä on ollut agility, jossa se nousi alkukesästä 2005 kolmosluokkaan. Silloin tuli esiin myös helpon ohjattavuuden ja ohjaajasidonnaisuuden varjopuoli: Koiran vauhti ei enää tuntunut riittävän miinusaikoihin, vaikka suoritusvarmuutta jo olikin, sillä iän myötä lisääntynyt liika ohjaajapehmeys ei sallinut sen mennä, yrittää ja antaa kaikkeaan. Lisäksi Reetasta oli aina puuttunut sellaista potkua, jota olin alkanut kovasti kaivata koiraan lisää. Arvelin, että käteeni voisi sopia seuraavaksi hiukan luonteikkaampi koira, jonka hankintaan päätin tällä kertaa panostaa kunnolla.

Uma seurailee heinäkuussa 2008.

Tätä paikkaa laumassamme täyttää Reetan tytär Uma eli EE MVA BH Allegory Godiva, joka syntyi työhuoneeni nurkassa eräänä kauniina intiaanikesän päivänä vuonna 2005 – kävi siis lopulta niin, että tulokas olikin omaa tuotantoa. Uma ei ole koskaan ollut helppo koira, mutta se on koiristani lähimpänä sitä, mistä olen jo kauan haaveillut: energistä, tarpeeksi vietikästä, työskentelyhaluista, riittävän itsevarmaa ja fysiikaltaan erinomaista lyhytkarvaista collieta.

Uman kanssa tottistreeneissä heinäkuussa 2008.

Kuten yllä olevasta historiikista näkyy, 18 vuoden ajanjaksoon mahtuu vain neljä omaa koiraa. Tämä on ollut ja tulee jatkossakin olemaan tietoinen valinta, sillä haluan itselleni vain sellaisen määrän koiria, että pystyn takaamaan kaikille riittävän liikunnan lisäksi myös riittävästi omaa aikaa ja yksilöllistä huomiota. Samasta syystä en halua myydä myöskään kasvattejani suuren koiralauman jatkoksi. Tapanani ei ole antaa iäkkäämpiä yksilöitä nuorempien koirien tieltä uusiin koteihin, vaan pidän vanhukset luonani rakastettuina ja tärkeinä perheenjäseninä loppuun saakka, toivottavasti mahdollisimman pitkään.

Koirien kouluttamisen ja luonneominaisuuksien lisäksi olen hyvin kiinnostunut muun muassa urheilukoiran lihashuollosta ja koiran ravitsemuksesta. Omien koirieni kohdalla suosin raaka- ja kotiruokaa, sillä mielestäni kuivamuona on etenkin koiran ainoana ravintona liian steriili ja yksipuolinen vaihtoehto. Käyn aktiivisesti erilaisilla kursseilla ja luennoilla kartuttamassa tietouttani eri aloilta. Itsestäänselvyytenä olen käynyt muun muassa SKL:n kasvattajan perus- ja jatkokurssin sekä hankkinut luonnetesti- ja agilitykoetoimitsijan pätevyyden. Olen aiemmin ollut yhdistystoiminnassa mukana aktiivisemminkin, mutta tällä hetkellä olen jäsenenä vain SCY:n agilitytoimikunnassa sekä teen töitä oman agilityseurani, Tampereen Koiraurheilijat ry:n eteen. Moni agilityharrastaja tunnistaa minut todennäköisimmin äänestä, sillä olen kisoissamme usein mikrofonin varressa.

Kasvattamisesta

Tähän mennessä olen kasvattanut vasta yhden pentueen. Tuumailin joitakin vuosia sitten, että kotona oleva narttuni Reetta voisi olla hyvä pohja, johon tiettyjä ominaisuuksia harkitusti lisäämällä saattaisi syntyä mukavia harrastuskoiria. Valitsin jo hiukan iäkkäämmän uroksen, jolla ei ollut ennestään jälkeläisiä ja josta pidin kaikin puolin hyvin paljon. Tämä koira oli silloin seitsemänvuotias, haussa kilpaileva FI KVA & MVA HK3 BH Häntiäisen Big Boss Buster, Patu, joka teki kolme viikkoa astutuksen jälkeen historiaa sijoittumalla ensimmäisenä lyhytkarvaisena colliena palveluskoirien SM-kisoissa mitaleille. Muotovalion arvoon oikeuttaneen viimeisen sertinsä Patu sai yhdeksänvuotiaana käyttöluokasta ollen samalla rotunsa paras.

G-pentueen isä Patu esittelee frisbeenpyydystystaitojaan pentutapaamisessa huhtikuussa 2006.

Reetan ja Patun pentuihin eli Allegory G-pentueeseen voi tutustua tarkemmin kasvattien omilla sivuilla. Suuri osa näistä koirista on aktiiviharrastuskäytössä, mutta samaan aikaan ne toimivat myös mukavina kotikoirina. Yhtenä kasvattajan tärkeimmistä tehtävistä pidän oikeiden koira-omistajaparien yhdistämistä, joten tarkkailen ja testailen pentuja huolella ja monin eri tavoin ennen valintojen tekemistä. Pyrin siihen, että jokainen meiltä lähtevä pentu saa parhaat mahdolliset eväät tulevaisuutta ajatellen ja siksi annan niille paljon aikaa ja virikkeitä. Koska pentujen kasvattaminen luovutusikään vaatii mielestäni varsin suurta panostusta, en koskaan teetä pentuetta kevein perustein. Jos ylipäänsä kasvatan, kasvatan ensisijaisesti itseäni varten, ja siksi jokaisen pentueeni täytyy olla sellainen, josta olisin valmis ottamaan kotiini pennun sekä tavoitteellista harrastamista varten että perheenjäseneksi koko eliniäkseen.

Reetta kahden viikon ikäisine pentuineen lokakuussa 2005.


G-pentueen agilitykoirat Plättä, Kaisa, Tosca ja Uma sekä vieraileva tähti Onni kunnon
sadekelitreenien jälkeen lokakuussa 2007.

Näyttelytuloksia en juurikaan arvosta jalostuksen apuvälineenä. Kyseessä on nykyisin ennen kaikkea jännittävä show, ei niinkään jalostusarvon arviointitilaisuus. Kuitenkin toivoisin, että kasvattini kävisivät elämänsä aikana ainakin parissa näyttelyssä tai vaihtoehtoisesti jalostustarkastuksessa, jotta jokaisesta koirasta jäisi kirjattua informaatiota jälkipolville. Samasta syystä toivon myös jokaisen kasvattini luonnetestaamista, sillä vaikka pidänkin luonnetestiä lähinnä suuntaa-antavana ja melko epävarmana välineenä jalostuksessa, se kuitenkin antaa yksilöiden luonneominaisuuksista edes jonkinlaista osviittaa. Omien jalostusnarttujeni haluan olevan jo ennen astutusta paitsi hyväksytysti luonnetestattuja, myös koulutuskelpoisuutensa jollakin tavoin osoittaneita koiria.

Terveyspuolella kannatan koirien mahdollisimman laajamittaista testauttamista eri sairauksien varalta – yhdistelmästä ja suvun terveystilanteesta toki riippuu, mikä on relevanttia. Toisinaan tieto lisää tuskaa, kuten olen omien kasvattieni kohdalla todennut, mutta toisaalta jokaisessa yhdistelmässä on riskinsä, ja mieluummin otan suvusta hankitun tiedon turvin harkittuja riskejä kuin hyppään tuntemattomaan. Jalostusyksilöiltä itseltään edellytän tosin ehdotonta, kokonaisvaltaista terveyttä niin paperilla kuin arjessakin. Olen lähtenyt sille tielle, että kaikki koiriani koskeva tieto on julkista ja negatiivisetkin asiat tuodaan nopeasti esille. Onnekseni olen saanut myös samalla tavoin ajattelevia kasvatinomistajia.

Tavoitteenani ei ole ollut eikä tule olemaankaan oma linja, sillä sellaisen luominen vaatisi huomattavasti enemmän pentueita kuin mihin minulla on resursseja tai kiinnostusta. Toivon kuitenkin, että pystyisin vakiinnuttamaan mahdollisissa tulevissa pentueissani arvostamiani luonneominaisuuksia ja pienentämään näin sattuman osuutta hyvän harrastuskumppanin löytymisessä. Ihanteellinen lyhytkarvainen collie on mielestäni niin fyysisesti kuin psyykkisestikin terve ja suorituskykyinen koira – tämä määritelmä kattaa mielestäni kaiken oleellisen. Minulle kauneus on tarkoituksenmukaisuutta.

Tulevat harrastuskoirat Uma, Tosca ja Kaisa viiden kuukauden iässä maaliskuussa 2006.

Nimen takaa: Allegory

Nimi Allegory siirtyi kennelnimihakemukseen suoraan työpöydälläni sillä hetkellä olleen kirjan kannesta. Kyseinen teos oli C.S. Lewisin keskiajan ja renessanssin vertauskuvallista kirjallisuutta käsittelevä tutkimus The Allegory of Love – A Study in Medieval Tradition (1936), jota olen käyttänyt lähteenä opinnäytteissäni. Tästä sain idean nimetä myös ensimmäisen pentueeni saman teeman mukaan: G-pentujen nimet on poimittu keskiajan ja renessanssin länsieurooppalaisesta kirjallisuudesta.